Tosiasiassa kovin harva suomalainen on niin kiinnostunut rahasta. Useimmat kansalaiset toivovat, että käyttötilillä olisi hieman enemmän rahaa kuin he kokevat tarvitsevansa, mutta muuten raha ei kiinnosta. Harva suomalainen haluaa sijoittaa säästöjään mahdollisimman tehokkaasti tai optimoida kotitaloutensa velkaisuusasteen. Perheet haluavat maksaa asuntovelkansa pois ja matkustella sitten hieman. Rahaa pidetään tärkeämpänä kuin mitä se on siksi, että äänekkäimmät kansalaiset pitävät rahasta hiljaisempia enemmän.

Kunnianhimoinen ihminen tavoittelee valtaa ja rahaa, koska niillä hän voi mitata menestystään. Koska kunnianhimoinen ihminen päätyy muita useammin johtavaan asemaan ja pitää muita enemmän rahasta on lopputuloksena yhteiskunta jonka johtajien näkemys menestyksestä perustuu rahan keräämiseen ja joille rahasta puhuminen on mielenkiintoinen ja hyvä aihe keskustelulle. Tällaisten johtajien keskinäiset keskustelun rahasta eivät kiinnosta kansalaisia koska raha on heistä ikävystyttävä ja tylsä keskustelunaihe. Jos politiikka on keskustelua rahasta ja raha on tylsää, muuttuu myös politiikka tylsäksi.

Yhtenä politiikan tärkeimpänä tehtävänä pidetään Suomen kansantuotteen kasvun maksimoimista. Ei nykyisen elintason ylläpitämistä, vaan siis kasvua. Koko ajan enemmän meille rahaa tänne. Miksi? Jotta olisimme rikkaampia kuin muut? Siitähän siinä on kysymys. Jos emme kasva muista tulee rikkaampia ja me näennäisesti köyhdymme vaikka säilyttäisimme nykyisen elintasomme. On juostava koko ajan kovempaa jotta pysyisi paikallaan. Ja tämä kaikki siis siksi, että meillä olisi jonain päivänä yhtä paljon käpyjä kuin ruotsalaisilla ja koko ajan enemmän käpyjä kuin virolaisilla. Kivaa, jos olet orava, mutta entä ne meistä jotka eivät syö käpyjä?

Raha on väline jolla on arvoa vasta kun se vaihdetaan johonkin jolla on arvoa itsessään. Itseisarvollisia asioita (joihin rahan vaihtaminen on mielekästä) ovat ihmisten tarpeista lähtevät asiat. Meillä on tarve pysyä hengissä, joten ruoka, lämpö ja turvallisuus ovat itseisarvollisia asioita joista kannattaa maksaa. Meillä on muodostaa ihmissuhteita, perustaa perhe tai innovatiivinen ja luova yhteisö jonkin muun viitekehyksen ympärille. Ja meillä on tarve toteuttaa itseämme, kokea onnellisuutta, kauneutta ja harmoniaa. Näistä politiikassa täytyisi puhua, jotta politiikka koskettaisi ihmistä. Yhteiskunnan tärkein ja ainoa tehtävä on maksimoida kansalaistensa onnellisuus, kaikella muulla on vain välinearvoa varsinaisen tavoitteen saavuttamiseksi.

Jos pelkää välinearvoa sisältävä asia nähdään virheellisesti itseisarvoisena, saatamme tehdä täysin virheellisiä päätöksiä. Mehän voisimme lisätä kansantuloa esimerkiksi lopettamalla vanhat ja tuottamattomat yhteiskunnan jäsenet kalliin sairaanhoidon sijasta tai vaikka myymällä tuottamattomat kansalaiset orjiksi toisille valtioille. Jos valtion ainoa päämäärä olisi talouden kasvun maksimointi, nämä olisivat täysin rationaalisia poliittisia päätöksiä. Näin ei tietenkään tapahdu, koska (toivottavasti) jokainen näkee, että rattaat on näissä esimerkeissä valjastettu hevosen eteen.

Yhteiskunta ei siis ole sokea rahanhimossaan. Itse asiassa rahaa käytetään kohtuuttoman tuhlailevasti asioihin jotka ”koetaan” tärkeäksi, vaikka raha voitaisiin käyttää myös rationaalisemmin. Esimerkiksi pelastushelikopteritoiminta on erittäin kallista ja vain hyvin harvoin pelastushelikopterilla pystytään merkittävästi lisäämään potilaan selviytymisennustetta verrattuna normaalin ambulansseilla suoritettuun pelastustoimintaan. Samalla rahalla pystyttäisiin pelastamaan useampia ihmishenkiä sijoittamalla rahat esimerkiksi sairaaloiden varusteluun tai tieturvallisuuteen. Kansalaiset kuitenkin kokevat pelastushelikoptereiden lisäävän heidän turvallisuuttaan ja siksi haluavat rahaa tuhlattavan järjettömyyksiin.

Kysymys ei siis kuulu, lisääkö pelastushelikopteri kansalaisten hyvinvointia siihen sijoitetun rahamäärän verran pelastamalla ihmishenkiä vaan lisääkö se kansalaisten kokemaa hyvinvointia sijoitetun rahamäärän verran turvallisuuden tunteena. Turvallisuuden tunne on sinällään todellinen politiikan onnistumisen mittari riippumatta siitä perustuuko turvallisuuden tunne tosiasioihin vai pelkkiin mielikuviin. Mutta jos pelastushelikopterien tuoma hyöty ihmishengissä saavutettaisiin lisäämällä maanteille keskikaiteita ja turvallisuuden tunnetta lisättäisiin vaikka parantuneesta tieliikenneturvallisuudesta kertovalla mainoskampanjalla saatettaisiin saavuttaa molemmat pelastushelikopteritoiminnan hyödyt.

Olisiko tämä mielekästä politiikkaa? Voisiko hallitus kehua aikaansaannoksenaan kansalaisten turvallisuuden tunteen ja sitä kautta onnellisuuden lisääntyneen tehokkaalla mielikuvamainonnalla? Minun mielestäni olisi. Onnellisuus on ihmisen pään sisäinen asia ja politiikan kannalta paljon tärkeämpi tavoite kuin käpyjen keräily.

Jos demokratialla tarkoitetaan valtiojärjestelmää jossa tavallinen rivikansalainen voi vaikuttaa valtion asioihin, on absurdia väittää, että demokratia toimisi. Jos demokratialla tarkoitetaan järjestelmää joka oikeuttaa jo vallassa olevan eliitin käyttää valtaansa, demokratia täyttää mainiosti sille asetetut tavoitteet. Harvainvalta ei ole mitenkään välttämättä huono asia, mutta sen naamioiminen kansanvallaksi ja kansalaisten syyllistäminen sen heikosta äänestysaktiivisuudesta sen sijaan on.

Äänestäminen ei ole kansalaisvelvollisuus! Äänestämättä jättäminen on vaihtoehto ja se on myös aktiivinen kannanotto. Äänestämättä jättäminen kertoo siitä, että äänioikeutettu kansalainen ei koe politiikkaa itselleen läheiseksi, ääntään merkitykselliseksi eikä mahdollisuuksiaan vaikuttaa äänestämällä todellisiksi. Tämä viesti on paljon oleellisempi kuin pienen pienet muutokset valtaapitävien puolueiden kannatuksessa, mikä uutisoinaan valtavina voittoina, tappioina ja linjanmuutoksina.

Maaliskuun vaaleissa 2007 valtakuntaa ravisuttanut tulos oli, että Kokoomus sai 98 937 ääntä enemmän kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Näistä 60 563 tuli yhdestä vaalipiiristä omaa nimeänsä kantavan ilmiön harjalla purjehtineelle Sauli Niinistölle. Komea tulos, mutta samaan aikaan melko pienelle huomiolle jätettiin, että äänestämättä jätti 94 357 ihmistä enemmän kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Lähes yhtä suuri joukko ihmisiä siirtyi siis "nukkuvien puolueen" kuin Kokoomuksenkin taakse. Nukkuvien absoluuttinen määrä kasvoi voimakkaasti vieläpä samaan aikaan kun äänioikeutettujen määrä väheni maassamme yli sadallatuhannella!

Nykyistä demokraattista järjestelmää aktiivisesti vastustavien (eli siis nukkuvien) määrä on niin valtava, että on jo hyvä kysyä nauttiiko nykyinen järjestelmä ylipäänsä kansalaisten luottamusta. Kaikki antamatta jääneet äänethän ovat kannanotto nykyistä järjestelmää vastaan eli ääniä Suomen Epädemokraattiselle puolueelle (SEP). Demokratian ollessa kriisissä Suomen Epädemokraattinen Puolue vastaisi huutoon ja tarjoaisi ehdottoman epädemokraattisen kanavan ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tutkitaanpa siis Suomen poliittista värikarttaa SEP:n ollessa mukana ansaitsemallaan paikalla. Meillä on siis todellisuudessa vain yksi suuri puolue Keskustan, Kokoomuksen ja SDP:n muodostaessa kolmen keskisuuren koplan. Jos kansanedustajapaikat lisäksi jaettaisiin suoraan puolueiden kannatusprosenttien suhteessa ilman vaalimatematiikkaan liittyviä kiemuroita, puolueiden kannatus ja eduskunnan paikkaluvut näyttäisivät tältä:

Ansaitut paikat on pyöristetty lähimpään kokonaislukuun ja pyöristyseroista johtuen summaksi ei tule tasan 200. Taulukko konkretisoi vaaleihin osallistumattoman joukon valtavan koon lisäksi sen kuinka (keski)suuret puolueet voittavat paikkoja pieniltä suhteellisen vaalitavan ja vaalipiirijaon ansiosta. Esimerkiksi Perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit eivät menettäisi paikkaakaan SEP:n mukaan tullessa jos samaan aikaan eduskuntapaikat jaettaisiin tasan puolueiden saaman kannatuksen mukaisesti. Myös ryhmä muut sai ääniä yhteensä kolmen paikan verran vaikka äänet jakautuivatkin niin monelle pienpuolueelle, ettei yksikään saanut yhtä kokonaista ehdokasta läpi.

Koska äänestämättä jättäneet eivät halua omaa edustajaa parlamenttiin ei SEP:kaan voi luonnollisesti heitä siellä edustaa, mutta miksi muut puolueet sitten katsovat voivansa? Vaaleissa kannatusta sai vain 132 paikkainen edustuslaitos joten eduskuntaan olisi pitänyt valita vain 132 edustajaa. Samalla olisi säästetty 68 kansanedustajan ja avustajan palkka. Tyhjät tuolit täysistuntosalissa eivät ole olleet ongelma aiemminkaan. Ainoa ongelma järjestelmässä olisi, että työttömien kansanedustajien määrä Suomessa kasvaisi.

Toinen epäkohta nykyisin on suhteellisen vaalitavan ja vaalipiirien aiheuttama vääristymä pienten puolueiden kustannuksella (keski)suurien hyväksi. Vaalipiirijako sinänsä on hyvä ajatus alueellisesti tasapuolisen edustuksen saamiseksi, mutta puolueiden paikat eduskunnassa pitäisi silti jakaa todellisen kannatuksen mukaisesti. Miksi ei siis voitaisi tehdä niin, että puolueet saisivat eduskuntapaikkoja valtakunnallisen äänimääränsä suhteessa, mutta puolueen sisällä edustajat valittaisiin kuitenkin tasapuolisesti eri vaalipiireistä. Järjestelmä ei olisi sen enempää alueellisesti kuin muutenkaan epäreilu ketään kohtaan.

Suomen epädemokraattinen puolue ehdottaa siis vaalijärjestelmään kahta muutosta:

1. Puolueiden valtakunnallinen yhteisäänimäärä ratkaisee puolueiden paikkaluvun eduskunnassa sellaisenaan. Vasta puolueen paikkaluvun selvittyä puolueen kansanedustajat määräytyvät eri piireistä eniten ääniä saaneiden kesken piirien nykyisen painotuksen mukaisesti.
2. Puolueiden paikkaluku määräytyy puolueen saaman äänimäärän mukaan suhteessa äänioikeutettuihin (eli ei annettuihin ääniin kuten nykyisin). Kansanedustajien teoreettinen maksimimäärä 200 saavutetaan siis vain 100%:n äänestysaktiivisuudella. Minipuolueille annetut äänet ovat näin ollen myös pois valtaan päässeiden puolueiden kansanedustajapaikoista vaikka minipuolue ei onnistuisikaan ylittämään kansanedustajapaikkaan tarvittavaa 0,5% äänikynnystä.

Näillä muutoksilla noin 20 000 valtakunnallista ääntä siis tuottaa aina puolueelle yhden kansanedustajapaikan lisää ilman teknisiä vaaliliittoja tai äänestysaktiivisuudella jossittelua. Jo tällä muutoksella jokaisen kansalaisen kokemus omasta vallasta vaaleissa kasvaisi varmasti, kun useampi erilainen poliittinen suuntaus saisi eduskunnassa helpommin jalansijan ja myös äänestämättä jättäminen automaattisesti vaikuttaisi eduskunnan kokoonpanoon.

Suurin syy etteivät poliitikot todennäköisesti innostu ehdottamastani järjestelmästä on, että se antaa merkittävästi enemmän valtaa kansalaisille päättää eduskunnan koostumuksesta. Ja se ajatus ei tunnu suomalaista demokratiaa kilvan ylistävistä johtajistamme yhtään mukavalta.