Rahan ylivalta kaikkia muita arvoja kohtaan näkyy mm. siinä, että politiikka on muuttunut lähes kokonaan rahasta puhumiseksi. Esimerkiksi vuoden 2007 eduskuntavaalien alla keskustelu keskittyi lähes kokonaan rahaan. Joko siihen kuinka paljon rahaa puolueet lupasivat kansalaisille erilaisina asioina jakaa, kuinka vähän he lupasivat kansalaisten rahoja kerätä tai kuinka valtio toimisi Suomen kansantalouden kehittämiseksi. Rahaa, rahaa, rahaa…

Tosiasiassa kovin harva suomalainen on niin kiinnostunut rahasta. Useimmat kansalaiset toivovat, että käyttötilillä olisi hieman enemmän rahaa kuin he kokevat tarvitsevansa, mutta muuten raha ei kiinnosta. Harva suomalainen haluaa sijoittaa säästöjään mahdollisimman tehokkaasti tai optimoida kotitaloutensa velkaisuusasteen. Perheet haluavat maksaa asuntovelkansa pois ja matkustella sitten hieman. Rahaa pidetään tärkeämpänä kuin mitä se on siksi, että äänekkäimmät kansalaiset pitävät rahasta hiljaisempia enemmän.

Kunnianhimoinen ihminen tavoittelee valtaa ja rahaa, koska niillä hän voi mitata menestystään. Koska kunnianhimoinen ihminen päätyy muita useammin johtavaan asemaan ja pitää muita enemmän rahasta on lopputuloksena yhteiskunta jonka johtajien näkemys menestyksestä perustuu rahan keräämiseen ja joille rahasta puhuminen on mielenkiintoinen ja hyvä aihe keskustelulle. Tällaisten johtajien keskinäiset keskustelun rahasta eivät kiinnosta kansalaisia koska raha on heistä ikävystyttävä ja tylsä keskustelunaihe. Jos politiikka on keskustelua rahasta ja raha on tylsää, muuttuu myös politiikka tylsäksi.

Yhtenä politiikan tärkeimpänä tehtävänä pidetään Suomen kansantuotteen kasvun maksimoimista. Ei nykyisen elintason ylläpitämistä, vaan siis kasvua. Koko ajan enemmän meille rahaa tänne. Miksi? Jotta olisimme rikkaampia kuin muut? Siitähän siinä on kysymys. Jos emme kasva muista tulee rikkaampia ja me näennäisesti köyhdymme vaikka säilyttäisimme nykyisen elintasomme. On juostava koko ajan kovempaa jotta pysyisi paikallaan. Ja tämä kaikki siis siksi, että meillä olisi jonain päivänä yhtä paljon käpyjä kuin ruotsalaisilla ja koko ajan enemmän käpyjä kuin virolaisilla. Kivaa, jos olet orava, mutta entä ne meistä jotka eivät syö käpyjä?

Raha on väline jolla on arvoa vasta kun se vaihdetaan johonkin jolla on arvoa itsessään. Itseisarvollisia asioita (joihin rahan vaihtaminen on mielekästä) ovat ihmisten tarpeista lähtevät asiat. Meillä on tarve pysyä hengissä, joten ruoka, lämpö ja turvallisuus ovat itseisarvollisia asioita joista kannattaa maksaa. Meillä on muodostaa ihmissuhteita, perustaa perhe tai innovatiivinen ja luova yhteisö jonkin muun viitekehyksen ympärille. Ja meillä on tarve toteuttaa itseämme, kokea onnellisuutta, kauneutta ja harmoniaa. Näistä politiikassa täytyisi puhua, jotta politiikka koskettaisi ihmistä. Yhteiskunnan tärkein ja ainoa tehtävä on maksimoida kansalaistensa onnellisuus, kaikella muulla on vain välinearvoa varsinaisen tavoitteen saavuttamiseksi.

Jos pelkää välinearvoa sisältävä asia nähdään virheellisesti itseisarvoisena, saatamme tehdä täysin virheellisiä päätöksiä. Mehän voisimme lisätä kansantuloa esimerkiksi lopettamalla vanhat ja tuottamattomat yhteiskunnan jäsenet kalliin sairaanhoidon sijasta tai vaikka myymällä tuottamattomat kansalaiset orjiksi toisille valtioille. Jos valtion ainoa päämäärä olisi talouden kasvun maksimointi, nämä olisivat täysin rationaalisia poliittisia päätöksiä. Näin ei tietenkään tapahdu, koska (toivottavasti) jokainen näkee, että rattaat on näissä esimerkeissä valjastettu hevosen eteen.

Yhteiskunta ei siis ole sokea rahanhimossaan. Itse asiassa rahaa käytetään kohtuuttoman tuhlailevasti asioihin jotka ”koetaan” tärkeäksi, vaikka raha voitaisiin käyttää myös rationaalisemmin. Esimerkiksi pelastushelikopteritoiminta on erittäin kallista ja vain hyvin harvoin pelastushelikopterilla pystytään merkittävästi lisäämään potilaan selviytymisennustetta verrattuna normaalin ambulansseilla suoritettuun pelastustoimintaan. Samalla rahalla pystyttäisiin pelastamaan useampia ihmishenkiä sijoittamalla rahat esimerkiksi sairaaloiden varusteluun tai tieturvallisuuteen. Kansalaiset kuitenkin kokevat pelastushelikoptereiden lisäävän heidän turvallisuuttaan ja siksi haluavat rahaa tuhlattavan järjettömyyksiin.

Kysymys ei siis kuulu, lisääkö pelastushelikopteri kansalaisten hyvinvointia siihen sijoitetun rahamäärän verran pelastamalla ihmishenkiä vaan lisääkö se kansalaisten kokemaa hyvinvointia sijoitetun rahamäärän verran turvallisuuden tunteena. Turvallisuuden tunne on sinällään todellinen politiikan onnistumisen mittari riippumatta siitä perustuuko turvallisuuden tunne tosiasioihin vai pelkkiin mielikuviin. Mutta jos pelastushelikopterien tuoma hyöty ihmishengissä saavutettaisiin lisäämällä maanteille keskikaiteita ja turvallisuuden tunnetta lisättäisiin vaikka parantuneesta tieliikenneturvallisuudesta kertovalla mainoskampanjalla saatettaisiin saavuttaa molemmat pelastushelikopteritoiminnan hyödyt.

Olisiko tämä mielekästä politiikkaa? Voisiko hallitus kehua aikaansaannoksenaan kansalaisten turvallisuuden tunteen ja sitä kautta onnellisuuden lisääntyneen tehokkaalla mielikuvamainonnalla? Minun mielestäni olisi. Onnellisuus on ihmisen pään sisäinen asia ja politiikan kannalta paljon tärkeämpi tavoite kuin käpyjen keräily.